Nuorena luin paljon seikkailuromaaneja. Jotkin niistä ovat mielikuvituksen tuotetta vailla kuvausta, että miten sellaisia asioita saada elämäänsä. Toiset taas ovat elämänkokemuksen pohjalta kirjoitettuja ja luovat tietä harrastaa tuontapaisia asioita käytännössä. En nyt muista, että mikä oli mitäkin, mutta luulisin, että Viisokko-kirjat tuovat seikkailumaista tekemään lähtemistä, Nopsajalka luonnossa kulkemista, jotkin eläinkirjat luonnon kauneuden oppimista ja Erämaan kasvatti toi luontosuhteen. Aikuisina lukemistani kirjoista Bashon kirjat tuntuivat avaavan tien mielekkääseen tekemiseen ja runojen kykyyn aukaista tietä parempaan elämään arjessa. Mutta sen sijaan muistikuvani on, että Astrid Lindgrenin kirjat olivat perässähiihtäjän tekemiä: kuvasivat jotakin, mikä ainakin suomalaisten elämässä oli jo läsnä, mutteivät kyenneet luomaan tietä siihen tai tukemaan sitä, vaan tulivat ikään kuin sen tilalle, mukamas hienompina mutta kykenemättöminä, ottivat sen elämästä pois, jotenkin elämästä nauttimisen pois. Vinski ja Vinsentti opetti elämänviisautta kiltille.
Paratiisiteoriakirjani sen sijaan on luomassa tietä kannattavuusnäkökannalta perustelevassa ympäristössä harrastuksiin, vapaa-akaan, terveisiin elämäntapoihin, tunteidenmukaisuuteen ja moraaliin, mutta olettaa näitä olevan järjestetty yhteiskunnan toimesta kuten ainakin pääkaupunkiseudulla oli harrastusyhdistyksiä kursseineen, työväenopistoja, uimahalleja, ulkoilualueita yms.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti