Olen kirjoitellut tunteiden rationaalisuudesta, mutta ruokavietymystä en ole niin osannut selittää. Nyt Savonlinnassa asuessani ja uskonnosta ja taiteesta harrastuneena osaan jo sanoa siitä jotakin.
Monesti ihminen, joka pitää ruokaa tärkeänä, ikään kuin rojahtaa sitä päin, kun elämä muuten menee huonosti. Ruoka esim. paikkaa lämmönsäätelyn puutteita ja huonoina päivinä nostaa tasoa toimii,t yynnykkeenä, mikä kai meinaa, että itse osaisi paremmin kuin muut, ja niin omien voimavarojen korjaaminen paremmiksi nostaa osin ongelmista pois, parempaan arkeen: joku muu oli tyhmemmin, palikkamallisemmin, kkrraaahhhmaisemmin asioita lähestyvä kuin sinä!
Ruokaa pitäisi kai syödä terveellisesti eli koulussa opetetun ruokaympyrän mukaan ja vuodenajan huomioon ottaen, sen mukaan, miten milloinkin tekee mieli, mitä ravintoaineita erityisesti, minkätyyppistä ruokaa. Jos ruokaa kuluu kuitenkin paljon, niin luultavasti muu elämä ei tarjoa kylliksi terveellisiä irikkeitä tai oma linjaus ei ole kyllin tervehenkisen moraalinen. Eli jos silloin syö paljon, niin on itse asiassa erehtynyt siitä, mitä piti korjata: piti korjata muuta elämää eikä syödä liikaa.
Yksilöllisen ravinnontarpeen määrää kai se, mihin elämänalueisiin keskittyen ja mitä niillä tehden elää arkeaan. Jos on jotakin hahmotuskyvyltä vaativaa, niin tarvitsee tankata enemmän ruokaa ja huolellisemmin oman ravinnontaroeen sekä terveelisyyden mukaan, esim. jos on taidenäyttelyssä käynti tai jotakin uskonnollista opittavana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti