Kun olen ollut kiinnostunut maalaamisesta, osin uskonnostakin ja asunut matkailupaikkakunnalla, niin tuntuu, että olen tavoittanut jotakin vanhojen ihmisten näkökulmaa, joka on tavallaan viisas mutta niin paikoillaan oleva, että jättää elämänlaadun huonoksi. Nuorempana toimeliaani syntyy halu ymmärtää elämän ilmiöitä ja maailmaa, mistä vanhuuden kaipaus hienouksiin juontaa juurensa, mutta ilman tuota käytännön elämän virtaa, käytännön toimeliaisuude, aistirikkauden ja liikunnan tasoa elämä jää tyhjäksi, kuin ideaa ja onnea vaille.
Sen sijaan runot tuntuvat opettavan, miten elää sisällyksekästä käytännön elämää, jota vauhdikkuus parantaa paljon. Kaipa seikkailuromaanitkin.
Niin kuin jokaisella on eri lempiruoka eikä toisen lempiruuan syöminen tuo hyvää mieltä, niin on ikäkausilla, taitotasoilla ja elämäntilanteilla ja erilaisilla luonteenlaaduilla kullakin eri mieltymykset, eri onnen lähteet eikä tärppien kopioiminen muilta tuo onnea, ei edes vaikka satsaisi siihen paljon. Ihan vain yleisellä tasolla että vaikka jotakin miellyttävää liikuntaa, voi ohje sopia kaikille, muttei tarkan liikuntalajin tai tarkan määrän ja tekemisentavan osalta. Vaikka onhan tekemisentavoissa juuri noita eroja, että mikä sopii mihinkin tarkoitukseen.
Ehkä joku nimesi elämän perusvirran kouluksi, ja niin se toisten toimesta jotenkin jäi pois, kun koulu oli käyty, ylitetty se osaamisen taso ja ikäkausi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti